Jorma J. Imppola
Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa vuonna 1917 tapahtui Venäjällä vallankumous, jonka seurauksena Suomi saavutti itsenäisyyden joulukuussa 1917 – itsenäisyysjulistus tapahtui 6. päivä ja Venäjän bolshevikkihallinto tunnusti Suomen itsenäisyyden 31. päivä. Tammikuun 27. päivä vuonna 1918 puhkesi Suomessa sisällissota, jossa ”punaiset” kapinallisjoukot taistelivat ”valkoisen” hallituksen joukkoja vastaan. Katkera sisällissota päättyi 15. toukokuuta 1918 ja tämän jälkeen oli aika korjata sodan tuhot ja traumat ja sotiin liittyneen inflaation jälkeen vakauttaa maa, sen hallinto ja sen rahaolot.
Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä 11. marraskuuta 1918 olivat monien Euroopan valtioiden rahajärjestelmät enemmän tai vähemmän järkkyneet. Eurooppa alkoi kuitenkin toipua ja varsin yleisenä aikomuksena oli palata jälleen entisiin kultakantaisiin rahajärjestelmiin. Pioneerien joukossa olivat Iso-Britannia, Skandinavian maat, Alankomaat ja myöskin Suomessa samanlainen ajatus oli herätetty henkiin.
Ensimmäinen askel oli määritellä Suomen Pankin rahapolitiikka. Ruotsalainen ekonomisti E.F. Hecksher kokosi elokuussa 1923 raportin, joka julkaistiin 12. toukokuuta 1923. Tutkimuksen tärkeimmät tulokset olivat:
1) tavoitteena on ottaa kultastandardi uudelleen käyttöön;
2) vanha kultapariteetti on epärealistinen voimakkaan inflaation vuoksi;
3) koska aiemman markan vaihtokurssin palauttaminen on mahdotonta, uuden kultastandardin on perustuttava markan todelliseen – jo vakiintuneeseen – arvoon;
4) koska tavoitteena on säilyttää rahan ostovoima maan sisällä, on tarpeen tutkia huolellisesti kullan pariteettiarvoa;
5) on väärin olettaa, että rahayksikön arvo vaikuttaa hintatasoon: on otettava huomioon vastaava suhde tärkeimpiin valuuttoihin, vanha kultastandardi ja uuden ja vanhan kultastandardin välinen suhde. Ehdotetaan sidottavaksi uusi rahayksikön arvoon 1/20 Ison-Britannian kultasovereign, joka on 2731,49 kappaletta 1 kilogrammaa puhdasta kultaa kohden, ja suhde vanhaan kultakantaan on 1: 9. Tämä vastaa pariteettia 36,99 markkaa dollaria kohti.
Tämä ehdotus herätti monenlaisia poliittisia ja taloudellisia keskusteluita, joiden myötä 13. marraskuuta 1924 nimitettiin komissio valmistelemaan paluuta kultastandardiin. Kultastandardikomitea julkaisi muistionsa huhtikuun alussa 1925. Muistio sisälsi seuraavat keskeiset osat:
1) 39,79 dollarin pariteetti muutaman pennin toleranssilla;
2) 100 ja 200 markan kultakolikoiden liikkeeseen lasku ilman niiden käyttöönottoa päivittäisessä rahaliikenteessä;
3) setelien tunnustaminen kullan ohella tärkeimmäksi maksuvälineeksi;
4) pidättäytyminen hopearahojen liikkeeseen laskusta;
5) 1 pennin kolikon lyönnin lopettaminen;
6) ilmainen setelien vaihto kultakolikoihin, harkkoihin tai todistuksiin valuuttana Suomen Pankin harkinnan mukaan.
Pankin edustajalla A. Forsellerilla oli oma mielipiteensä, jossa ehdotettiin valuuttapariteetin hyväksymistä muodossa yksi Yhdysvaltain dollari = 40 markkaa ja uuden rahayksikön ”taalari” käyttöönottoa, joka vastaisi 1/4 USA:n dollaria. Näin vältettäisiin pienen perusvaluutan kielteiset vaikutukset ja parannettaisiin valuuttasuhteita. Mielenkiintoinen kuriositeetti on suhteiden samankaltaisuus vuoden 1860 rahauudistuksen kanssa, jolloin 1 markka vastasi 1/4 hopearuplaa. Tämä ehdotus ei saanut kannatusta ja se hylättiin.
Pankkivaltuusmiehet lähettivät kultastandardia käsittelevän valiokunnan muistion kirjeessä 5. heinäkuuta 1925 valtioneuvostolle, ja 9. syyskuuta 1925 Suomen Pankin hallitus lähetti eduskunnalle ehdotuksen kultauudistuksesta. Tässä ehdotuksessa markan suhteeksi USA dollariin ehdotettiin 39,70.
Hallitus tutustui Hecksherin lausuntoon ja tuli siihen johtopäätökseen, että kultastandardi olisi palautettava, mutta markan nykyisen valuuttakurssin perusteella. Tasavallan presidentti Lauri Relander esitti 17. lokakuuta 1925 eduskunnalle valiokunnan ehdotusten pohjalta ehdotuksen kultastandardin käyttöönotosta. Parlamentti hyväksyi vastaavan lain 10. joulukuuta 1925, ja presidentti allekirjoitti sen 21. joulukuuta 1925. Seuraavassa otteita muutamista sen keskeisistä osioista:
§1. Ainoa suomalaisen rahan perusta on kulta.
§2. Rahayksikkö on markka. Markka on jaettu 100 penniin.
§3. 100 ja 200 markan rahat valmistetaan kullasta.
§4. Kultakolikoiden valmistamiseksi on tarpeen seostaa 9 paino-osaa kultaa ja 1 paino-osa kuparia. 2 kilogrammasta rahakultaa on valmistettava 475 kappaletta 100 markan kultakolikoita ja sama määrä 200 markan kolikoita 4 kilogrammasta rahakultaa. Siksi 100 markan rahan tulee painaa 4 4/19 grammaa ja 200 markan 8 8/19 grammaa.
§5. Kohdissa 3 ja 4 määritelty puhtaus ja paino voivat poiketa 15/10000 ilmoitetusta puhtaudesta ja 20/10000 ilmoitetusta painosta. Kokonaispoikkeama saa olla enintään 5 g / 10 kg rahakultaa.
§10. Jokaisella, joka siirtää yli 40 grammaa kultaa Suomen Pankille, on painon ja puhtauden tarkistamisen jälkeen oikeus saada kultakolikoita, jotka vastaavat puhtaan kullan määrää, josta on vähennetty 3%, kattamaan lyönnin kustannukset. Muita maksuja tai veroja ei kerätä. Kulta voidaan tuoda tai viedä vapaasti.
§12. Kultakolikoiden lisäksi jokaisella on velvollisuus hyväksyä Suomen Pankin setelit laillisena maksuvälineenä.
§15. Kultakolikko, joka on menettänyt yli 0,5% ilmoitetusta painostaan kulumisen vuoksi, ei voi enää olla laillinen maksuväline. <…> Kaikki luotettavasti tunnistettavat kolikot on hyväksyttävä maksettavaksi valtionkassalle.
§18. Ennen tätä lakia liikkeeseen lasketut maksuvälinekolikot toimivat edelleen nimellisarvonsa mukaisesti.
§20. Laki tulee voimaan 1. tammikuuta 1926, ja Suomen suuriruhtinaskunnan 9. elokuuta 1877 antama kultalaki tulee pätemättömäksi.
21. joulukuuta 1925 annetussa laissa vahvistettiin autonomian aikaisten ja uusien kultarahojen arvosuhteeksi 1: 7,67. Heti seuraavana vuonna tämä suhde vahvistettiin julkaisemalla ensimmäiset kultakolikot vuoden 1913 jälkeen.
Kultarahat suunnitteli alun perin I.G. Sundell ja suunnitelma hyväksyttiin jo vuonna 1918 yhdessä muiden nimellisarvojen kolikoiden kanssa – tunnuspuolella oli nyt Suomen vaakuna ilman kilpeä, lyöntivuosi ja maan nimi kahdella kielellä (jälkimmäinen on ominaista vain kultakolikoille) sekä lyöntivuosi, ja arvopuolella on kuusen oksilla kehystetty nimellisarvo.
Suomen tasavallan ensimmäisten kolikoiden suunnitelmapiirros
Vielä vuonna 1918 monet vielä toivoivat, että olisi vielä mahdollista täysin palauttaa autonomian ajan talousvakaus ja siten he myös haaveilivat 10 ja 20 markan kultarahojen palauttamisesta vanhan kultakannan mukaisina. Kuitenkin uuden rahalain mukaiset 100 ja 200 markan kultarahat lyötiin vuosiluvulla 1926 vuoden 1926 lopussa ja vuoden 1927 alussa. Hopea oli korvattu rahanlyönnissä jo vuodesta 1921 halvemmalla epäjalolla kuparinikkeli-metalliseoksella. Kultarahojen nimellisarvon kymmenkertaistaminen alkuperäiseen suunnitelmaan verrattuna, eli ylimääräisen 0:n lisääminen, johti etupuolen arvomerkinnän numeroiden päällekkäisyyteen rahojen arvopuolien mittasuhteiden vuoksi.
Alkuperäisten vuoden 1918 suunniteltujen (vasemmalla) ja vuonna 1926 toteutettujen (oikealla) kultarahojen vertailua.
Kultarahojen puhtaus jätettiin ennalleen – 900/1000, mutta markan kulta-arvo väheni merkittävästi: uusi 100 markan kultaraha painoi 4 4/19 g (vanhojen 10 markan kultarahojen nimellispaino oli 3 7/31 g), uudet 200 ja vanhat 20 markan kultarahat painoivat vastaavasti kaksi kertaa enemmän. 100 markan kultarahat olivat halkaisijaltaan (18,5 mm) hieman pienempiä (18,9 mm), mutta kuitenkin paksumpia kuin aiemmat 10 markan kultarahat. 200 markan kultarahat olivat halkaisijaltaan (22,5 mm) hieman suurempia (21,3 mm) ja myöskin paksumpia kuin aiemmat 20 markan kultarahat.
Rahanlyönti aloitettiin vuoden 1926 lopussa ja se jakautui yhteensä 50 000 kappaleeseen 100 markan kolikkoa ja 50 500 kappaleeseen 200 markan kolikkoa. On olemassa raakametallin ominaisuuksiin perustuva teoria, jonka mukaan rahat on lyöty Siperian kullasta, joka oli säilynyt Suomen Pankin holveissa autonomian ajoista asti. Johtuen juuri tästä siperialaisesta kullasta, jonka ominaisuudet tekivät siitä haurasta, viivästyi rahanlyönti ylimääräisestä kullan jalostustyöstä johtuen sen verran, että osa kultarahanlyönnistä tapahtui vasta vuoden 1927 alkupuolella. Tämä viivästynyt lyönti toteutettiin kuitenkin samoilla vuoden 1926 tunnuspuolen meisteillä, eikä siten ole olemassa mitään eroa vuoden 1926 ja 1927 lyöntien ulkoasussa.
Uudet 100 ja 200 markan kultarahat saivat kuitenkin vain symbolisen merkityksen, koska setelien käyttö osoittautui kätevämmäksi ja tutummaksi, eikä maassa ollut niin paljon tarvetta kultarahoille kuin oletettiin, joten pääosaa valmistetuista kultarahoista ei laskettu yleiseen rahaliikenteeseen. Nykyisin nämä kolikot ovat haluttuja kohteita keräilijöille, ja niiden hinta vaihtelee 100 markan 800 – 1 200 eurosta 200 markkaisen 1 200 – 2 000 euroon.
Tämä Suomen rahahistorian ajanjakso päättyi kuitenkin varsin pian Yhdysvaloissa lokakuun 1929 lopulla tapahtuneen pörssiromahduksen aiheuttaman lopulta yleismaailmallisen talouslaman myötä. Maailmantalouden laman vuoksi Suomi, kuten monet muutkin maat, lakkasi vaihtamasta seteleitä kultaan ja vahvisti tämän tosiasian virallisesti 6. lokakuuta 1931. Alun perin ilmoitettiin, että tämä toimenpide on väliaikainen ja se uudistettiin vuosittain, mutta sitä ei ole koskaan peruttu.