Inflaatio

Jorma J. Imppola

Inflaatio on talouselämän ilmiö, jossa rahan ostovoima laskee ajan myötä. Inflaatio on määritelty joko mainituksi rahan ostovoiman heikkenemiseksi tai hintojen kohoamiseksi, jotka toki ovat saman asian kaksi eri näkökulmaa.

Raha ja inflaatio

Inflaatiota on ollut olemassa eri muodoissaan yhtä kauan kuin on ollut olemassa minkäänlaista rahataloutta. Luontaistuoterahan (vilja, karja, turkikset, suola) ostovoimaan vaikutti sen saatavuus. Kun suolaa on hyvin vähän tarjolla, sen ostovoima kasvaa ja se deflatoituu. Suolakuormien saavuttua on suolaa paremmin tarjolla ja sen ostovoima laskee, eli se inflatoituu.

Metallirahojen tultua käyttöön oli rahan arvometallipitoisuudella keskeinen merkitys sen arvoon. Hyvin nopeasti rahan liikkeellelaskijat keksivät kaksi tapaa lisätä rahan tarjontaa samalla metallimäärällä. Rahoja voitiin keventää – esimerkiksi Kreikan drakman paino aleni alenemistaan ajan myötä. Tämä oli hyvin helppo havaita pelkän vaa’an avulla, joten keveämmän rahan ostoarvo heikkeni suorassa suhteessa painon heikkenemiseen. Pirullisempi keino oli pitää rahan koko ja paino oikeana, mutta heikentää sen arvometallipitoisuutta. Tätä ei ole aistinvaraisesti kovin helppo huomata. Erityisesti Rooman keisarit toteuttivat tätä keinoa tasapainottaessaan alati alijäämäistä talouttaan 200- ja 300-luvuilla jKr. Tämän seurauksena aluksi hyvästä hopeasta tehty denaari muuttui keisari keisarilta huonommaksi ja lopulta katosi korvautuen lopuksi hopeapinnoitetuilla kupari-antoninianuksilla eli kaksoisdenaareilla.

Varsin nopeasti kansa kuitenkin huomasi tämänkin vilpin, ja mitä heikommiksi denaarit ja myöhemmin antoninianukset tulivat, sitä alhaisempi oli niiden ostovoima. Inflaatio laukkasi valtoimenaan. Euroopassa oli keskiajalla käytössä vain hyvin pienikokoisia hopeisia penninkejä ja denareita, joilla oli olemattomaan kokoonsa ja painoonsa nähden varsin hyvä ostovoima. Tämä johtui pitkälti siitä, että jalometalleista oli suurta pulaa.

Kun Euroopasta löytyi 1400-luvulla merkittäviä jalometalliesiintymiä ja erityisesti kun 1500-luvulta lähtien rupesi Eurooppaan tulemaan laivalasteittain jalometalleja vastalöydetystä Amerikasta alkoi liikkeelle laskettujen rahojen koko ja paino kasvaa ja inflaatio heräsi henkiin niiden painoon suhteutetun ostovoiman laskiessa.

Varsinainen inflaation ihmemaa oli kuitenkin paperirahan käyttöönotto. Luonnollisesti paperirahan liikkeellelaskua varten luotiin liikkeellelaskijoiden toimesta hyvinkin tiukat säännöt, joiden noudattaminen olisi varsin hyvin pitänyt inflaation kurissa. Paperirahan tekeminen on hyvin helppoa, ja tämän takia yksi toisensa jälkeen paperirahajärjestelmät joutuivat inflaation kouriin. Tämän ovat kokeneet kiinalaiset, jotka keksivät paperirahan; tämän ovat kokeneet ruotsalaiset, jotka ottivat sen ensimmäisenä käyttöön Euroopassa ja tämän ovat kokeneet käytännössä kaikki paperirahan liikkeellelaskijat kautta aikojen. Ranskan paperirahainflaation alkuvaiheen kokenut filosofi Voltaire (1694 – 1778) totesikin aikanaan, että ”loppujen lopuksi paperiraha palaa todelliseen arvonsa, joka on nolla”. Mutta vasta Voltairen kuoleman jälkeen hänen sanomansa varsinaisesti toteutui Ranskan hyperinflaation muodossa 1789 – 1796.

Numismaattisesti katsottuna on inflaatio mitä kiehtovin ilmiö, ja sen takia syntynyt tarve uusia rahoja (vanhan paremman rahan korvaaminen uusilla, huononnetuilla rahoilla tai uudet, suuremmat nimellisarvot) on antanut numismaatikoille valtavasti mitä mielenkiintoisinta kerättävää. Ja koska on tunnettua, että rahaliikenteessä korvaa huonompi raha hyvin nopeasti paremman rahan, on paremman rahan kadottua ihmisten kätköihin tai keskuspankkeihin tarve aina vain uusille rahoille ollut liki loputon.

Inflaation mittaaminen

Eräs hyvin käytetty keino mitata inflaatiota on verrata eri ajankohtina tietyn hyödykekokonaisuuden ostamiseen vaadittavaa rahamäärää. Esimerkiksi Suomessa asiaa mitataan ns. elinkustannusindeksillä, jonka tulisi peilata rahan arvon muutosta ajan myötä.

Inflaation perusmekanismin voi ajatella kytkeytyvän rahan kvantiteetti- eli määräteoriaan, jonka mukaan hintataso muuttuu rahan määrän muutosten mukaisesti. Tämä pätee tietysti kaikkiin vaihdannan välineisiin eli myös primitiivirahoihin. Hyvä esimerkki ovat olleet kaurisimpukat, joilla oli hyvinkin merkittävä vaihtoarvo siellä, missä niitä oli niukasti (kuten vaikkapa Siperiassa) ja hyvin alhainen arvo, missä niitä oli luontaisesti paljon (esimerkiksi päätuotantoalueella eli Malediivien saaristossa).

Inflaation voi tavallinen kuluttaja todeta rahan (sisäisen) ostovoiman pienentymisenä. Inflaatiota mitattaessa tätä ostovoimaa tulee eri ajankohtina verrata sillä ostettavien tuotteiden hintoihin. Elinkustannusindeksin muutoksen avulla on mahdollista havaita inflaation aikaansaama muutos ja arvioida vaikkapa palkan ostovoimaa eri aikoina.

Inflaation tunnusmerkit ovat hintojen, palkkojen ja liikkeellä olevien rahamäärien lisääntyminen ajanjaksosta toiseen. Nämä tunnusmerkit voivat olla sekä inflaation syy ja/tai seuraus. Eri maiden tilastoviranomaiset laskevat säännöllisesti eri indeksejä, joiden avulla vallitsevaa inflaatiota pyritään mittaamaan. EU:n talouspolitiikassa on pyritty pitämään inflaatio alle 2 prosentin vuositasolla, missä on menneinä vuosina onnistuttu jopa ehkä liiankin hyvin. Aivan viime aikoina on inflaatio niin euroalueella kuin Yhdysvalloissakin useista eri syistä johtuen osoittanut reipastumisen merkkejä.

Deflaatio on inflaation vastakohta, eli palkat ja hinnat alenevat. Periaatteessa liikkeellä olevan rahan määränkin pitäisi aleta, mutta viime aikoina tätä ei todellakaan ole tapahtunut, vaikka pientä deflaatiokehitystä onkin nähty.

Mitä inflaatio on?

Vanhin selitystapa on rahan määrä- eli kvantiteettiteorian mukainen. Yleisemmin inflaatiota voidaan selittää joko kysyntä- tai kustannuspainotteisesti.

Kysyntäinflaatioteorian mukaan syynä inflaatioon on liian korkea kokonaiskysynnän taso – kysynnän ylittäessä tarjonnan hinnat nousevat – ja kustannusinflaatioteorian mukaan syynä inflaatioon on tuotantokustannusten nousu esimerkiksi raaka-aineiden, energian tai palkkakulujen nousun takia. Stagflaatioksi sanotaan tilannetta, jossa korkea inflaatio ja suurtyöttömyys esiintyvät samanaikaisesti. Tätä on esiintynyt katastrofaalisten hyperinflaatioiden yhteydessä esimerkiksi Saksassa 1920-luvun alussa, Unkarissa vuosina 1945 – 1946 ja viimeksi Zimbabwessa ja Venezuelassa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.

Phillipsin käyrän ajattelutavan mukaan inflaatio- ja työttömyys ovat keskenään käänteisessä riippuvuussuhteessa. Pelkistetysti sanottuna matalan inflaation aikana vallitsee korkea työttömyys ja korkean inflaation aikana vallitsee vastaavasti matala työttömyys. Phillipsin käyrän teoria lähtee siitä, että korkea inflaatio saa ihmiset käyttämään saamansa tulot alenevan ostovoiman pelossa hyvin nopeasti, mikä lisää tuotteiden ja palveluiden kysyntää suhteessa tuloihin ja siten lisää tuotannon tarvetta → työvoiman tarve lisääntyy → työttömyys vähenee. Vastaavasti alhaisen inflaation tilanteessa ihmisillä ei ole mikään hoppu kuluttaa rahojaan, koska rahan ostovoima on vakaa. Näin kulutus vähenee → kysyntä vähenee → työttömyys lisääntyy.

Kuten edellä olevasta kuvasta varsin selkeästi ilmenee, ainakin Suomen tapauksessa Phillipsin käyrä on toteutunut jopa pelottavan hyvin. Ja jos ajattelemme tilannetta tämän päivän Euroopassa, jossa vallitsee poikkeuksellisen matala inflaatio ja poikkeuksellisen korkea työttömyys, tuntuu Phillipsin käyrä hyvinkin perustellulta.

Inflaation eri muotoja

HYPERINFLAATIO on inflaation hallitsematon äärimuoto, jossa inflaatio etenee satoja tuhansia prosentteja vuodessa ja koko talouselämä on joko suurissa vaikeuksissa tai romahtanut. Hyperinflaatiota esiintyy vain fiat-rahan yhteydessä ja sen on yleensä aikaansaanut setelirahoitteinen sota tai alueellinen levottomuus. Niitä on esiintynyt esim. Saksassa, Venäjällä, Itävallassa ja Puolassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Unkarissa II maailmansodan jälkeen, monissa Etelä-Amerikan sotilasdiktatuurimaissa maissa 1970 luvulta lähtien, useissa Neuvostoliiton romahduksen jälkeisissä siirtymätalouksissa sekä tätä nykyä monessa, yleensä poliittisesti epävakaassa, kehitysmaassa – kuten vaikka Zimbabwessa.

Hyperinflaatiossa käteinen paperiraha menettää käytännössä täysin merkityksensä maksuvälineenä. Yhä vain suuriarvoisempia seteleitä lasketaan kiihtyvässä tahdissa liikkeelle, ja lopuksi yhteiskunta joko ryhtyy käyttämään jotain ulkoista, vahvaa, valuuttaa (vaikkapa USD) jokapäiväisissä transaktioissa, tai siirrytään vaihdantatalouteen.

Esimerkkejä:

Saksan hyperinflaatio oli periaatteessa ensimmäinen laatuaan, vaikkakin esimerkiksi 1400 -luvun Kiinassa, 1700 -luvun lopun Ranskassa ja jopa 1800 -luvun alkuvuosikymmenten Yhdysvalloissa oli jo nähty liiallisen katteettoman paperirahan liikkeellelaskun synnyttämiä valtavia inflaatioita. Alla olevassa taulukossa kuvataan Saksan inflaation kehitystä vuodesta 1914 vuoden 1923 loppuun. Saksan inflaatioajan suurimpien liikkeelle laskettujen seteleiden (niitä laskettiin liikkeelle vuoden 1923 loppupuolella kaksi eri tyyppiä) oli nimellisarvoltaan 100 000 000 000 000 eli 100 biljoonaa markkaa.

Vuonna 1924 Saksan markan arvo stabiloitui ja luotiin uusi rahayksikkö Rentenmark / Reichsmark, joka vastasi 1 biljoonaa vanhaa paperimarkkaa.

Unkarin vuodesta 1945 vuoden 1946 puoliväliin jatkuneen inflaation suurin seteli vastasi noin 200 000 000 000 000 000 000 000 000 vanhaa pengöä. Kyseisen vuoden ajanjaksolla heikkeni pengö keskimäärin kymmenenteen osaansa joka toinen viikko. Aluksi laskettiin liikkeelle yhä suurempia pengöseteleitä, kunnes 18. maaliskuuta 1946 laskettiin liikkeelle 1 miljardin pengön seteli. Pengö uudistettiin poistamalla 6 nollaa ja luomalla uusi rahayksikkö milpengö. Inflaatio jatkoi laukkaamistaan ja 3. kesäkuuta 1946 laskettiinkin liikkeelle 1 miljardin milpengön seteli. Oli siis aika uudistaa milpengö poistamalla 6 nollaa ja luomalla uusi rahayksikkö B-pengö. Kuitenkin sama meno jatkui ja 3. heinäkuuta 1946 oltiin jo laskemassa liikkeelle 1 miljardin milpengön seteli, mutta sitä luovuttiin forinttiin siirtymisen vuoksi.

Inflaatiota yritettiin suitsia tammikuun 1946 alussa käyttöön otetulla, alunperin kiinteäarvoiseksi suunnitellulla, adópengöllä eli veropengöllä, jonka arvoa yritettiin vakauttaa sitomalla se indeksiin. Tässä ei onnistuttu, ja sen arvo putosi heinäkuun 1946 loppuun mennessöä alun yhdestä pengöstä 2 000 000 000 000 000 000 000 (2 000 triljoonaan) pengöön. Lopuksi elokuun 1. päivä vuonna 1946 luotiin uusi rahayksikkö forintti, joka vastasi 4*10^29 vanhaa pengöä eli 4×10^23 milpengöä eli 10^17 B-pengöä.

Klassinen nykyesimerkki hyperinflaatiosta on tarina Zimbabwen dollarista. Zimbabwen dollari (ZWN) oli alun perin vuonna 1980 jopa Yhdysvaltain dollaria hieman arvokkaampi rahayksikkö. Alun suhteellisen vakaan kehityksen jälkeen alkoi valuutan alamäki 1990-luvulla ja lopulta oli tehtävä 1. elokuuta 2006 rahanuudistus, jossa poistettiin 3 nollaa ja luotiin uusi dollari ZWD. Tämä manööveri vain kiihdytti inflaatiota, ja jo 1. elokuuta 2008 oli ZWD uudistettava poistamalla 10 nollaa ja luomalla uusi dollari ZWR. Helpotus oli hyvin lyhytaikainen, koskapa jo 2. helmikuuta 2009 oli ZWR uudistettava poistamalla 12 nollaa ja luomalla jäälleen uusi dollari ZWL. Viimeisen setelisarjan suurimmaksi seteliksi tuli 500 ZWL-dollarin seteli, joka vastasi siis 500*10^25 (5 000 quadriljoonaa) alkuperäistä ZWD-dollaria. Zimbabwen hyperinflaation nimellisarvollinen huipentuma oli mallin 2008 100 000 000 000 ZWR-dollarin seteli, jonka jälkeen rahayksikkö uudistettiin vuonna 2009 pudottamalla 12 nollaa pois. Alkuvuonna 2009 lakkautti Zimbabwe oman valuuttansa.

Vuonna 2014 lopulla yritettiin Zinbabwessa paluuta omaan dollariin luomalla uusi Real Time Gross Settlement (RTGS) dollari (RTG). Alun perin se arvoksi asetettiin 1 USD = 2,50 RTGS-dollaria. Nykyisin se on saanut nimen Zimdollari ja lyhenteen ZWD. Aluksi liikkeelle laskettiin 1, 5, 10, 25 ja 50 centin bond-kolikot ja 2 sekä 5 dollarin bond-setelit. Alun perin tavoiteltiin Yhdysvaltojen dollariin sidottua vakaata valuuttaa, mutta ”yllättäen” se epäonnistui ja myöhemmin on liikkeelle laskettu niin 1 ja 2 dollarin kolikot kuin 10, 20, 50 ja 100 dollarin setelit. Tuttu meno tuntuu jatkuvan, koskapa hulppean liikkellelaskun takia on tämänkin valuutan arvo vajonnut reipasta vauhtia ja sen arvo on nykyisin (kesäkuun 2022 alussa) tasoa 1 USD = 362 ZWD.

PIILOINFLAATIO on sitä, että säännöksillä sidotaan hintoja (esimerkiksi vuokria) niin, että inflaatio ei näy virallisissa indekseissä, mutta hintapatoutumia kuitenkin syntyy.

STAGFLAATIO on talouselämän pahin tila, sillä siinä valtion menot lisääntyvät samalla kun kasvu alenee, jolloin verotulot alenevat vaikka menot lisääntyvät. Tämän hetken Euroopassa on useita maita – Suomi mukaan lukien – jotka ovat tämän uhan äärellä.

Keinottelu ei ole sinänsä inflaatiota, mutta kuitenkin usein puhekielessä kutsutaan inflaatioksi sellaista spekulatiivista toimintaa, joka aikaansaa kuluttajissa ja yrittäjissä normaalista poikkeavaa käyttäytymistä, jossa kysyntä ja hintataso nousevat. Esimerkkinä vaikkapa jalometalli (esim. kulta) tai viime aikoina erityisesti kasvukeskusten kiinteistöt ja niiden spekulatiiviset kaupat ja niiden seuraukset taloudelle.

Mitä inflaatio tekee taloudelle?

Inflaatio vaikuttaa talouteen usealla tavalla. Aluksi rahan ostoarvo heikkenee, mikä johtaa hintojen nousuun, joka taas heikentää ostovoimaa. Tästä syntyy helposti oravanpyörä, jossa hinnat ja palkat koko ajan nousevat. Nousseilla hinnoilla perustellaan palkankorotuksia, ja nousseilla palkkakustannuksilla perustellaan hintojen nostoa. Tilannetta pahentaa se, jos hinnat ja/tai palkat on sidottu johonkin indeksiin, jolloin helposti syntyy “inflaatioautomaatti”.

Inflaatio vaikuttaa moneen taloudelliseen asiaan, kuten kiinteistöjen hintoihin, osakkeiden hintoihin, palkkoihin, vientiin ja tuontiin, valtion velkaan – joko välillisesti tai suoraan. Toinen inflaation taloudellinen vaikutus on omaisuuden uusjako – erityisesti hyperinflaation aikana. Tämä omaisuuden uusjako aiheuttaa helposti vähäosaisemmassa kansanosassa suurtakin tyytymättömyyttä, koska spekulantit ja muut ”ketkut” saavat hyvinkin suurta taloudellista etua tekemättä mitään tuottavaa. Tämä johti Euroopassa 1930-luvulla hyvin ikäviin poliittisiin seurauksiin. On siis parempi, että omaisuuden jakautuminen ja joidenkin yksilöiden vaurastuminen tapahtuu vaikkapa yrittäjyyden keinoin, jolloin yrittäjät ja ammattiosaajat vaurastuvat finanssipelureiden sijaan.

Missä inflaatiota esiintyy?

Kommunistisessa systeemissä inflaatiota ”ei tunnettu” ja usein jopa laki kielsi sen. Tuotteiden hinnat määrättiin yleensä keskusjohtoisesti, eivätkä todelliset tuotantokustannukset useinkaan olleet hinnan määrittelyn perusta, esimerkkinä vaikkapa asuntojen vuokrat tai peruselintarvikkeiden hinnat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö inflaatiota esiintynyt. Kysynnän ja tarjonnan lait pätivät sosialistisessa taloudessakin ja tämä näkyi esimerkiksi tavarapuutteina ja valuuttojen yliarvostuksena, koskapa esimerkiksi länsivaluutoilla sai ostettua haluttuja länsi- ja ylellisyystavaroita erityisistä alun perin valuuttaturisteille tarkoitetuista valuuttakaupoista.

Inflaatiota esiintyy myös maissa, joissa on säännöstelyn tai tuotantovaikeuksien takia pulaa joistain ihmisiä kiinnostavista tuotteista, mikä johtaa mustan pörssin syntyyn. ”Virallinen” tuote on edullista, mutta aina loppu kaupoista, mutta samaa tuotetta saa ”mustasta pörssistä” huomattavasti korkeampaan hintaan. Mustan pörssin taloutta esiintyy erityisesti sosialistimaissa, diktatuurimaissa, sotaa käyvissä maissa sekä kriisialueilla.

Kehitysmaissa inflaatio saa joskus hyvin eriskummallisia muotoja. Siksi puhutaan sisäänrakennetusta inflaatiosta, usein hyperinflaatiosta. Tällaisia esimerkkejä löytyy nykyisin runsaasti esimerkiksi Afrikasta. Tähän johtava tilanne on sekoitus poliittista diktatuuria ja levottomuutta, väestön hallitsematonta kasvua, tuotantoresurssien leväperäistä ja korruptoitunutta käyttöä ja länsimaiden laina- ja avustusrahaa. Jos tähän vielä lisätään jokin luonnonkatastrofi tai sisällissota on soppa valmis. Seurauksena rahatalouden luhistuminen ja paluu ainakin osittain vaihdantatalouteen.

Inflaation kolme muotoa

Kasvuteorian mukaan on olemassa kaksi eri inflaatiotyppiä, eli kysyntäinflaatiota (Pull) ja kustannusinflaatiota (Push). Tähän liittyy läheisesti rahan määrä markkinoilla. Rahan määrää voi valtiovalta lisätä tai rahaa voi tuoda ulkomailta. Kolmas inflaation muoto on rakenteellinen inflaatio, joka liittyy kehitysteoriaan.

Kysyntäinflaatio syntyy kokonaiskysynnän ylittäessä kokonaistarjonnan tilanteessa, jossa vallitsee täystyöllisyys ja tuotanto on 100 % tasolla. Toisin sanoen kysyntää ei voi tyydyttää kotimaan tarjonnalla. Riippuen alasta tämä inflaatio etenee eri tavalla; esimerkiksi 1980-luvun lopulla asuntokaupoissa oli ns. “liikakysyntäinflaatio”, sekä ns. “voittokonjunktuuri-inflaatio” (lue spekulointi). Muita tämän tyypin inflaatioita voi olla “pullonkaulainflaatio” (esimerkkinä tietokonesirut, kun niistä oli tietyssä vaiheessa kova pula) tai “niukkuusinflaatio”; esimerkiksi tuote, jonka pienet valmistusmäärät suhteessa kovaan kysyntään johtavat hinnan nousuun.

Kustannusinflaation lähtökohtana on se, että palkat “liukuvat” ylöspäin. Suurin syy tähän on se, että palkkoja ei enää määritellä kysynnän ja tarjonnan mukaan, vaan eri etujärjestöt neuvottelevat jäseniensä saavutettujen vanhojen etuuksien ylläpidosta ja uusien saamisesta. Meillä on viimeiset 50 vuotta ollut palkkamekanismi, joka aina on lisännyt palkkaa jonkun kriteerin (esim. tuottavuus, indeksin, yleisen ansiotason) mukaan. Palkankorotusautomaatti on sitten korottanut tuotteiden hintoja, jotka taas ovat korottaneet palkkoja. Toimialat, joilla on muita tehokkaampi tuottavuus, eivät alenna hintojaan, vaan lisäävät voittojaan – joka taas on nostanut palkkoja, mikä johtaa palkankorotuksiin. Vähemmän tuottavat alat ja julkinen sektori kärsivät, koskapa heidän työntekijät ovat vaatineet – ja saaneet – merkittäviä palkankorotuksia, jotka on perusteltu lähinnä menestyneiden teollisuusalojen palkkakehityksellä. Tällaisen kierteen lopettaminen on vaikeata.

Suomessa tämä oravanpyörä johti oman valuutan aikana devalvaatioihin noin 20 vuoden välein. Devalvaatio puolestaan nosti tuontihintoja ja raaka-ainekuluja, joka taas aikaansai paineita hintojen korotukselle. Nyt devalvaatiota ei voi enää käyttää rahataloudellisena lääkkeenä, sillä Suomi on liittynyt EU:n jäseneksi ja rahayksikkömme on yhteisvaluutta Euro.

Struktuuri- eli rakenneinflaatiota esiintyy maissa ja alueilla, jossa vallitsee jatkuvasti suuri työttömyys, eikä maan tuotanto syystä tai toisesta (huono koulutustaso, pääomien puute, korruptio, luonnonkatastrofit, sisällissodat) toimi täydellä teholla. Syntyy rakenteita, jotka aikaansaavat jatkuvan inflaatiokierteen. Tämä johtaa yleensä hyperinflaatioon ja sen liittymisestä kehitysteoriaan ollaan monta eri mieltä. Tämän inflaation seurauksena varsinkin yksityinen pienomaisuus siirtyy korruptoituneelle valtiolle (tai rahamafialle/nepotistiselle eliitille). Kaupanteko näissä maissa on erittäin vaikeata ja paljon ”vaihtokauppaa” esiintyy, jolloin maan oma raha menettää merkitystään ja korvautuu ulkopuolisilla, vahvemmilla valuutoilla.

Inflaation vaikutukset

Inflaatiosta kärsivät eniten säästäjät, jotka pitävät rahansa käteisenä omissa kätköissään tai pankissa. Inflaatio alentaa säästämistä, koska talletuskorko on yleensä merkittävästi alle inflaatiotason. Muita häviäjiä ovat ne, jotka kiinteään hintaan (= kalliilla nykyrahalla) ovat ostanet tavaroita tai palveluksia, jotka toimitetaan tulevaisuudessa (halvemman tulevaisuuden rahan aikana), esimerkkinä urakkasopimukset tai vientisopimukset, joilla on pitkä takaisinmaksuaika.

Kotimaassa hintojen korotus johtaa kansainvälisen kilpailukyvyn menetykseen, mistä seuraa työttömyyttä ja alijäämää niin kauppa- kuin vaihtotaseissa ja budjeteissa. Tulonsaajista kärsivät pientuloiset ja ne, joiden palkkataso jää jälkeen yleisestä palkkakehityksestä. Inflaatio saa myös aikaan vakavia psykologisia ja poliittisia vaikeuksia, kuten luottamuksen häviäminen valtioon ja sen toimintaan. Samalla spekulointi lisääntyy ja markkinat vinoutuvat (ostetaan huvila Thaimaasta tms.).

Maltillisella inflaatiolla on myös hyvä puolensa. Koska ihmisillä on mielessä pieni pelko siitä, että he eivät tulevaisuudessa saa niin hyvää vastinetta ansaitsemalleen rahalle kuin tänään, niin säästämisen sijaan ansaittu raha mielellään kulutetaan heti sen saamisen jälkeen. Tämä kulutus luo kysyntää niin tuotanto- kuin palvelusektorin yrityksille, mikä parantaa työllisyyttä ja tervehdyttää taloutta. Nykyisen talouslaman eräänä syynä pidetään jo vuosikausia liki nollassa pysytellyttä inflaatiotasoa. Ratkaisuna ongelmaan nähdään inflaation hallittu paluu, joka jälleen saisi kuluttajat pelkäämään inflaation syövän ostovoimaa ja siten ripeyttävän rahan liikkumista.

Inflaation hallinta

Valtion ja keskuspankin talouspolitiikan rooli inflaation hallinnassa on keskeinen. Aiemmin oli päähuomio inflaation torjunnassa, koska juuri aiemmin pahimmillaan 10 – 20 prosentin vauhdilla laukannutta inflaatiota pidettiin suurimpana pahana. Erityisesti Euroopan keskuspankin suorastaan fanaattinen suhtautuminen inflaatioon (joka juontunee EKP:n keskeisen vaikuttajan eli Saksan omista traumaattisista inflaatiokokemuksista 1918 – 1924) on johtanut toiseen pahaan, eli nyt euroaluetta riivaavaan deflaatiokehitykseen.

Keskeinen inflaation hallintakeino, eli rahan määrä, ei nyt tunnu auttavan. Keskeiset keskuspankin ovat kilvan laskeneet M3-rahaa liikkeelle astronomisia määriä, mutta tästä huolimatta ei rahan määräteorian mukaista inflaatiota ole saatu aikaan. Pääsyy tähän on se, että kyseisestä M3-rahatsunamista ei mikrotasolle eli kuluttajien talouteen ole juuri mitään valunut. Korot ovat ennätysalhaalla, mutta tätä halpaa luottoa on vaikea saada.

Ainoa luotto, jota suorastaan tyrkytetään, on hyvin kallis kulutusluotto, jota järkevät ihmiset eivät halua ottaa. Rahaa on ennennäkemättömän paljon, mutta se ei liiku, koska inflaation pelossa ja talouden tervehdyttämisen nimissä varsinkin Euroopassa hallitukset leikkaavat julkista taloutta ja hinnat (pois lukien kiinteistöt, osakkeet ja finanssi-instrumentit) ja palkat eivät saisi nousta.

Myös ammattiyhdistyksillä ja työnantajajärjestöillä on oma vastuunsa, mutta edunvalvontajärjestöinä ne näkevät asiat vain omien etujensa kannalta, eikä siten kokonaisvaltaista konsensusta ole helppoa saada aikaan. Valiteltavasti inflaation torjunnalla on myös sivuvaikutuksia, jotka eivät aina ole positiivisia, ainakaan lyhyellä tähtäimellä. Nykyinen pysähtynyt talous on siitä kouriintuntuva esimerkki.