Yhdysvaltain dollari

Erityisesti 1400-luvun lopulla Euroopasta löydetyt rikkaat hopeaesiintymät ja 1500-luvulla alkaneet Amerikan löytö/ryöstöretket tekivät mahdolliseksi tuottaa hopearahaa niin paljon, että sillä pystyttiin luomaan rahatalous vaihdantatalouden tilalle. Toki jo antiikin Kreikalla ja myöhemmin Roomalla olivat omat rahajärjestelmänsä, joista roomalainen kesti pienin muutoksin keskiajalle asti. Kuitenkin parhaimmillaankin antiikin ajalla rahatalous esiintyi vaihdantatalouden rinnalla.

Näin ollen tuli hopeasta uuden ajan rahajärjestelmien perusta. Esimerkiksi sana argent tarkoittaa vieläkin sekä espanjan että ranskan kielissä sekä hopeaa että rahaa. Mainitut 1400-luvun hopeaesiintymät Euroopassa mahdollistivat denaaria (Rooman rahajärjestelmän perusyksikkö, noin kolmen gramman painoinen hopearaha) suurempien rahayksiköiden käyttöönoton. Kuuluisimmaksi tulivat erään rikkaan Joachimsthalissa (nykyisin Jáchymov Tsekin länsiosassa, Böömissä) sijaitsevan esiintymän hopeasta lyödyt isokokoiset, vajaan 30 gramman painoiset koristeelliset rahat, joita kutsuttiin joachimsthalereiksi. 15. tammikuuta 1520 aloitti Böömin kuningaskunta rahanlyönnin Joachinmsthalissa louhitusta ja jalostetusta hopeasta lyömällä näitä sittemmin kuuluisaksi tulevia suurikokoisia ja näyttäviä hopearahoja.

Joachimsthaler guldiner vuodelta 1525. Paino vajaat 29 g, arvo noin 1 000 EUR.

Rahojen tunnuspuolella on kuvattuna Böömin (Bohemia) leijona. Kolikot nimettiin valmistuskaupunkinsa mukaan joachimsthaleriksi, joka lyhennettiin yleisessä käytössä thaleriksi tai daleriksi. Itse kaupunki on saanut nimensä pyhästä Joachimista, yhdistettynä vanhaan saksan sanaan Thal, mikä tarkoittaa laaksoa.

Muut rahanlyöttäjät seurasivat esimerkkiä ja pian oli monien Euroopan maiden – mukaan lukien tuolloisen emämaamma Ruotsin – perusraha nimeltään thaler tai daler. Myöhemmin tulivat mm. Jokseenkin saman kokoiset Venäjän ruplat, Espanjan 8 realin hopearahat ja lopulta thaler sai USA:han seuraajan nimeltä dollar (ei kuitenkaan aivan suoraan, vaan Espanjan siirtomaiden ”piece of eight”:n kautta, josta oli tullut koko latinalaisen Amerikan alueen perusraha johtuen erityisesti Meksikon ja Bolivian valtaisista hopeaesiintymistä).

Espanjan 8 reales 1620 Philip III, Segovian rahapaja. Paino 26,95 g. Arvo noin 750 €.
Meksikon 8 reales 1756 Fernando VI, Mexico Cityn rahapaja. Arvo noin 250 €

Yllä olevan kuvan tyyppisiä, erityisesti Meksikossa lyötyjä, 8 realin rahoja (piece of eight, Spanish dollar) kiersi runsaasti myös pohjoisessa Amerikassa ja ne olivat vakiinnuttaneet asemansa USA:n itsenäistyessä vuonna 1776. Olikin siis luonnollista, että kun USA rakensi omaa rahajärjestelmäänsä, sen pohjaksi tuli jo käyttöön vakiintunut Espanjan 8 realin rahaan perustuva järjestelmä, jossa hopeadollari oli pääraha. Huomionarvoista on myöskin se, että Yhdysvallat teki rahajärjestelmästään desimaalijärjestelmän toisena maana koko maailmassa (ensimmäinen maa oli Venäjä jo vuonna 1704). Yksi Yhdysvaltojen hopeadollari jakaantui 100 centtiin, ja 10 centtiä oli dime.

Dollaria kuvaava merkinnän juuret löytyvät 1700-luvun liikekirjeenvaihdosta, jossa Espanjan Amerikan pesoksi (sana peso tarkoittaa painoa) kutsuttua 8 realin rahaa eli ”Espanjan dollariin” kuvattiin lyhenteellä ”ps”. Lyhenteen kirjain s kirjoitettiin vähitellen p:n päälle, jolloin muodostui läheinen vastine ”$”-merkille, ja tätä symbolia käytettiin myös Yhdysvaltain dollarista sen tultua käyttöön tiliyksikkönä Yhdysvalloissa vuonna 1785. Nykyisin kaikkialla dollaria symboloiva merkki $ (erityisesti sen kaksipystylinjainen versio) perustunee kuitenkin 8 realin rahan vuosilukupuolen pylväisiin (niistä tulevat symbolin kaksi pystyviivaa) ja sitä kiertävään nauhaan (symbolin S, katso edellinen kuva ja oheinen havainnekuva).

Samaa symbolia on myös käytetty Espanjan entisissä siirtomaissa 8 realin rahan korvanneesta rahayksikö pesosta ja Portugalissa ja sen siirtomaissa 1 000 reis´n rahan korvanneesta rahayksikkö escudosta. Amerikan vallankumouksen aikoihin mennessä Espanjan dollareilla oli jo virallinen asema rahajärjestelmässä, koska ne toimivat yksittäisten siirtokuntien ja Mannermaakongressin hyväksymän paperirahan vakuutena.

Espanjan dollarit olivat yleisesti kierrossa kolmessatoista siirtokunnassa ja niillä oli laillisen maksuvälineen asema Virginian siirtokunnassa. 28. tammikuuta 1791 Yhdysvaltain valtiovarainministeri Alexander Hamilton esitteli kongressille raportin, joka muun muassa sisälsi tarkan analyysin Yhdysvaltojen eri osavaltioissa yleisesti käytettyjen Espanjan dollarin rahojen hopeapitoisuudesta. Hamilton suositti analyysiensä tulosten valossa Yhdysvaltain dollarin sisältävän 371 4/16 graania (24,057 grammaa) puhdasta hopeaa tai 416 graania (26,97 grammaa) rahahopeaa, jonka hopeapitoisuus on 1485 osaa hopeaa ja 179 osaa kuparia seosmetallina, jolloin hopeapitoisuus on noin 892 o/oo.

Tutustuttuaan Hamiltonin raporttiin päätti Yhdysvaltain senaatti 3. maaliskuuta 1791 antaa asetuksen rahapajan perustamisesta Philadelphiaan. Samalla täsmennettiin, että Yhdysvaltojen ”tiliraha” olisi ilmaistava samoissa dollareissa tai niiden osissa. Lisäksi kaikki pienempiarvoiset kolikot määriteltiin jako-osina dollarin hopearahasta siten, että puolen dollarin rahan piti sisältää puolet niin paljon hopeaa kuin dollarin, neljännesdollari neljänneksen jne. Lokakuun 25. päivä pantiin asetus toimeen. Rahojen lyönti alkoi vuonna 1793 puolen ja 1 centin kuparirahoilla.

Josef Wright’in suunnittelema puolen centin kupariraha vuodelta 1793. Huomatkaa arvomerkinnät HALF CENT ja 1/200.
Paino 6,74 grammaa, halkaisija 22 mm. Rahaa lyötiin 35 334 kpl. Arvo asiallisen kuntoisena 1 000 – 3 000 €.

Vuonna 1794 rahanlyönti täydentyi ½ dimen (5 cent), ½ dollarin ja 1 dollarin hopearahoilla.

Robert Scot’in suunnittelema USA:n ensimmäinen 1 dollarin raha vuodelta 1794. Äärimmäinen harvinaisuus. Kuvan rahaa pidetään rahan ensimmäisenä tuotantokappaleena. Paino 26,96 grammaa, halkaisija 39,5 mm, hopeapitoisuus 892 o/oo. Lokakuussa 1794 Philadelphiassa sijainnut rahapaja toimitti näitä rahoja 1 758 kappaletta laskettavaksi liikkeelle ja arviolta alle 130 kappaletta tiedetään nykyään olevan olemassa. Tämän huippuyksilön arvo on noin 10 miljoonaa USD.

Ensimmäisi hopeadollareita tehtiin yllä olevan kuvan kaltaisina vuosina 1794 ja 1795, vuosina 1795 – 1798 tuli rahojen naishahmon rinnuksille vaatetusta ja vuosina 1798 – 1804 kotkasta tuli luonnollisen sijaan tyylitellyn heraldinen.

Vuonna 1795 sarja täydentyi 5 dollarin (½ eagle) ja 10 dollarin (eagle) kultarahoilla. Vuonna 1796 aloitettiin hopeisten dimen (10 cent), ¼ dollarin rahojen sekä kultaisten 2½ dollarin (¼ eagle) rahojen lyöminen, ja alkuperäinen rahasarja oli valmis.

Robert Scot’in suunnittelema USA:n ensimmäinen 10 dollarin eagle-kultaraha vuodelta 1795. Paino 17,50 grammaa, halkaisija 33 mm ja kultapitoisuus 22 karaattia eli 916,7 o/oo. Näitä rahoja lyötiin 5 583 kappaletta ja arvo hyväkuntoisena on noin 100 000 USD.

Hamiltonin analyysien mukaan luotu Yhdysvaltain dollari ei kuitenkaan vastannut täysin esikuvaansa eli 8 realin hopearahaa, jonka vuoden 1772 asetusten mukaiset spesifikaatiot olivat 27,064 grammaa 130⁄144 eli 902,8 o/oo hopeaa vastaten 24,433 grammaa hienohopeaa. Kuten Hamilton analyysiensä pohjalta huomasi, oli Espanjan siirtomaadollareiden hopeapitoisuus käytännössä kuitenkin hieman heikompi, eli noin 890 o/oo. Näin oli syntynyt kaksi eri dollaria; mainittu standardin mukainen 24,433 grammaa hienohopeaa sisältänyt norminmukainen espanjalainen dollari ja 24,057 grammaa hienohopeaa sisältänyt Yhdysvaltain dollari.

Tammikuussa 1837 hyväksytyssä uudessa rahalaissa dollarin hopeapitoisuudeksi asetettiin 900 o/oo. Hopearahat sisältäisivät saman määrän puhdasta hopeaa kuin aiemminkin, mutta niiden kokonaispaino pieneni hopeapitoisuuden nostamisen takia alkuperäisestä 416 graanista 412,25 graaniin (26,73 g). Yhdysvalloissa ei lyöty hopeadollareita vuoden 1804 jälkeen kuin vasta vuosina 1836 – 1839, jolloin lyötiin ns. Gobrecht -dollareita hyvin pieninä painoksina. Niitä voidaan kuitenkin pitää lähinnä koerahoina. Niiden alkuperäiset ja jälkilyöntiversiot ovat harvinaisia ja kalliita.

Christian Gobrecht’in suunnittelema 1 dollarin raha ensimmäiseltä lyöntivuodelta 1836. Erittäin harvinainen rahatyyppi. Paino 26,8 grammaa, halkaisija 39,5 mm, hopeapitoisuus 892 o/oo. Philadelphian rahapaja valmisti näitä rahoja vuosina 1836, 1838 ja 1839 yhteensä 2 000 kappaletta. Tämän lisäksi kaikkien vuosien rahoista on tehty lukuisia erityyppisiä jälkilyöntejä. Kuvan huippuyksilön arvo on noin 20 000 – 30 000 USD.

Hopeadollareiden tuotanto jatkui vuosina 1840 – 1866 niin kutsutulla Seated Liberty -tyypillä, jotka tehtiin uuden standardin mukaisesti.

Christian Gobrecht’in suunnittelema 1 dollarin raha ensimmäiseltä lyöntivuodelta 1840. Paino uuden standardin mukaiset 26,73 grammaa, halkaisija 38,1 mm, hopeapitoisuus 900 o/oo. Näitä rahoja lyötiin Philadelphian rahapajan lisäksi ajoittain New Orleansin (O) ja San Franciscon (S) rahapajoissa. Kuvan Proof-yksilön arvo on jopa 30 000 USD, normaalin kuluneena raha maksaa muutamia satoja dollareita.

21. helmikuuta 1853 vähennettiin hopean määrää dollaria pienemmissä hopearahoissa, minkä seurauksena ne eivät enää olleet täysipainoisia, eli sisältäneet nimellisarvonsa verran hopeaa. Californian kultaryntäyksen aikoihin ryhdyttiin Yhdysvalloissa myös lyömään pieniä 1 dollarin kultarahoja vuodesta 1849 alkaen.

Yhdysvaltain James B. Longacren suunnittelemat kultadollarityypit. Vasemmalla malli I (Liberty 1849 – 1854), halkaisija 13 mm, keskellä malli II (pieni intiaaniprinsessa 1854 – 1856), halkaisija 15 mm ja oikealla malli III (iso intiaaniprinsessa 1856 – 1889), halkaisija 15 mm. Kaikkien rahojen paino 1,672 g ja kultapitoisuus 900 o/oo. Rahojen arvo normaalikuntoisina perusversioina noin 150 – 300 € kappale.

Näitä kultadollareita lyötiin Philadelphian lisäksi myös ajoittain Charlotten (C), Dahlonegan (D), New Orleansin (O) ja San Franciscon (S) rahapajoissa. Charlotten ja Dahlonegan lyöntimäärät olivat yleensä erittäin pieniä.

Koska erityisesti kaukoidässä espanjalaista, hieman painavampaa, hopeadollaria pidettiin ainoana oikeana, ryhdyttiin Yhdysvalloissa ja muuallakin tuottamaan vuodesta 1873 alkaen kaukoidän kaupan tarpeisiin niin kutsuttuja kauppadollareita (trade dollar), joiden paino oli 420 graania (27,22 grammaa) 900 o/oo hopeaa. Yhdysvaltojen dollarit sisälsivät 412,26 graania (26,73 grammaa) 900 o/oo hopeaa.

William Barber’in suunnittelema Trade Dollar hopearaha ensimmäiseltä lyöntivuodelta 1873. Lyöty San Franciscossa. Arvo huippukunnossa noin 3 000 €.

Yhdysvalloissa lyötiin näitä kauppadollareita kaukoidän kaupan tarpeisiin vuosina 1873 – 1885 Philadelphian, San Franciscon (S) ja Carson Cityn (CC) rahapajoissa. Muita omanlaisiensa, mutta saman standardin mukaisten, kauppadollareiden liikkeellelaskijamaita olivat Japani (1875 – 1877), Ranska (Indokiina 1885 – 1895, kevennettynä 27 grammaan 1895 – 1928) ja Iso-Britannia (1895 – 1935).

Vuonna 1873 siirtyi USA de facto (kuitenkin vasta vuona 1900 de jure) kultakantaan kurssiin 20,67 dollaria = 1 troy oz (31,1 g) kultaa ($1 = 1,50463 g kultaa). Jo rahanlyönnin alusta asti lyötiin Yhdysvalloissa runsaasti kultarahoja, ja niiden painosuhde hopearahoihin oli alun perin 1:15, eli 1 gramma kultaa vastasi 15 grammaa hopeaa. Vuodesta 1873 tämä suhde oli noin 1:17,765. Tämä muutos heijasteli hopean arvon yleismaailmallista heikkenemistä.

Hopearahat kuitenkin säilyttivät roolinsa rahaliikenteessä, ja runsain mitoin valmistettuina ne ovat tarjonneen runsaasti keräiltävää numismaatikoille. Erityisesti vuosina 1878 – 1921 valmistetut Morgan-dollarit ja vuosina 1921 – 1936 valmistetut Peace-dollarit ovat aina olleet suosittuja keräilykohteita.

George T. Morganin suunnittelema 1 dollarin hopearaha ensimmäisentä lyöntivuodelta 1878. Lyöty Philadelphiassa. Arvo huippukunnossa noin 200 €.

Morgan-dollareita lyötiin Philadelphian lisäksi vaihtelevasti Carson Cityn (CC), Denverin (D), New Orleansin (O), ja San Franciscon (S) rahapajoissa. Syy erityisesti Morgan-dollareiden ylenpalttiseen lyömiseen monen rahapajan voimin oli talouspoliittinen. Yhdysvaltojen läntisten rajaseutujen talous oli epävakaalla pohjalla, mutta sieltä löytyi suuria hopeaesiintymiä.

Huolimatta hopean maailmanmarkkinahinnan laskusta piti USA kiinni hopeakannasta ja sitoutui ostamaan kaiken maassa tuotetun hopean heikkenevän maailmanmarkkinahinnan sijaan myyjälle edulliseen hintaan 1 dollari 24,057 grammasta hopeaa. Jotta tämä ei olisi ollut kirjanpidollisesti tappiollista, lyötiin tästä kalliilla ostetusta hopeasta valtavia määriä hopeadollareita, joista suurin osa jäi kysynnän vähyydestä johtuen keskuspankin varastoihin. Tämän vuoksi on nykyisinkin keräilymarkkinoilla tarjolla runsaasti hyväkuntoisia Morgan-dollareita sopuhinnoin.

Anthony de Franciscin suunnittelema korkeakuvioinen 1 dollarin hopearaha ensimmäiseltä lyöntivuodelta 1921. Lyöty Philadelphiassa. Arvo huippukunnossa noin 2 000 €. Vuonna 1922 lyötiin erittäin pieni määrä korkeakuvioisia rahoja, mutta koska korkeakuvoinen tyyppi oli lyöntiteknisesti hyvin hankala, se korvattiin matalakuvioisella mallilla vuodesta 1922 lähtien.

Alun perin tämän uuden rahatyypin oli tarkoitus juhlistaa Suuren Sodan (tunnetaan nykyisin ensimmäisenä maailmansotana) päättymistä vuonna 1918 – mistä tuli kotkan seisomakiven juuren teksti PEACE. Rahasta tuli kuitenkin käyttörahatyyppi. Peace-dollareita lyötiin Philadelphian lisäksi Denverin (D), ja San Franciscon (S) rahapajoissa. Ensimmäinen maailmansota sai miltei kaikki maat luopumaan kultakannasta, mutta USA piti siitä tiukasti kiinni. 1930-luvun talouslama järkytti erityisesti USA:n taloutta, ja 5. huhtikuuta 1933 antamallaan Executive Order 6102:lla kielsi presidentti Roosevelt USA:n kansalaisia omistamasta kultarahoja, kultaharkkoja tai kultakatteisia Gold Certificate –seteleitä, jotka piti vaihtaman Federal Reserve –seteleiksi kurssiin $20,67 per troy-unssi 1. toukokuuta 1933 mennessä.

Historiallisesti kultakannan kauden voidaan katsoa päättyneen lopullisesti vuonna 1934, jolloin osana presidentti Rooseveltin aloittamia rajuja talouden elvyttämistoimia hyväksyi Yhdysvaltain kongressi 30. tammikuuta 1934 Gold Reserve Act:in (Kultavarantosäädös), joka kansallisti kaiken kullan määräämällä Federal Reserve –pankit luovuttamaan kaikki kultavarantonsa U.S. Treasury:lle. Vastineeksi pankit saivat kultasertifikaatteja käytettäväksi talletusten ja Federal Reserven seteleiden vakuutena. Asetus myöskin valtuutti presidentin devalvoimaan kultadollarin, joka muuttikin 31. tammikuuta 1934 kullan arvon arvosta $20,67 arvoon $35,00 per troy-unssi – eli devalvaatio oli yli 40 %. Kultarahojen omistamiskielto ei kuitenkaan koskenut numismaattisesti merkittäviä kultarahakokoelmia, mutta käytännössä miltei kaikki kierrossa olleet kultarahat lunastettiin paperirahalla. Tämä asetus lopetti kultarahojen aseman laillisina maksuvälineinä. Mainittu kullan ja kultarahojen omistuskielto kumottiin vasta vuoden 1973 lopussa.

Aikojen kuluessa on Yhdysvalloissa annettu lukuisia säädöksiä, jotka vaikuttivat kolikoissa olevan metallin määrään ja tyyppiin. Yhdysvaltain laissa ei siten ole yksiselitteistä määritelmää termille ”dollari”. Täysipainoisten käyttöhopeadollareiden valmistus lopetettiin jo vuonna 1936, mutta dimen (10 cent), neljännesdollarin ja puolen dollarin vajaapainoisten käyttörahojen valmistus 900 o/oo hopeasta jatkui vuoteen 1964 asti. Vuosina 1965 – 1970 valmistettiin puolen dollarin käyttörahoja 400 o/oo hopeaseoksesta. Hopean käyttö käyttörahojen rahametallina loppui tähän. Yhdysvaltojen dollarilla ei ole ollut sitten vuoden 1971 jalometalliin perustuvaa määritelmää, ja siitä on tullut ns. fiat-raha ilman jalometallisidosta. Vuosina 1971 – 1978 lyötiin vanhan hopeadollarin kokoisia niklattuja kuparidollareita, joiden kuva-aiheina olivat presidentti Dwight D. Eisenhower ja vast’ikään tapahtunut kuun ”valloitus”. Näitä epäkäytännöllisen suuria rahoja tehtiin osin kuumatkojen muistamiseksi ja osin ilmeisesti pelikasinoiden peliautomaatteja varten. Rahat eivät kuitenkaan saaneet kovinkaan suurta suosiota.

Frank Gasparron suunnittelema 1 dollarin nikkelipinnoitettu kupariraha vuodelta 1974. Paino 22,68 grammaa. Lyöty San Franciscossa. Arvo huippukunnossa muutaman euron.

Normaalilyöntien lisäksi rahasta tehtiin keräilymarkkinoille Proof-versioita ja 400 o/oo hopeaseoksesta tehtyjä rahoja normaali- ja Proof-lyöntisinä. Vuonna 1976 rahasta tehtiin itsenäisyyden 200-vuotisversio (kuten myös neljännes- ja puolidollarisista) nikkelipinnoitettuna kuparirahoina normaaliin rahaliikenteeseen sekä keräilymarkkinoille Proof-versioita ja 400 o/oo hopeaseoksesta tehtyjä rahoja normaali- ja Proof-lyöntisinä. Vuoden 1976 jälkeen 400 o/oo hopeaseosrahoja ei enää tehty.

1 dollarin käyttörahojen kokoa ja ulkomuotoa muutettiin vuonna 1979, jolloin hyvin epäsuosittu nikkelipinnoitettu Susan B. Anthony -dollari laskettin liikkeelle. Niitä tehtiin vain vuosina 1979, 80, 81 ja 99. Vuosina 2000 – 2008 koetettiin metallidollaria saada liikkeeseen jälleen uuden kullanvärisestä metalliseoksesta (88.5% Cu – 6% Zn – 3.5% Mn – 2% Ni) tehdyn Sacagawea-dollarin avulla. Vuodesta 2007 on liikkeelle laskettu suuri joukko erilaisia alkuasukas-, presidentti- ja tekniikkadollareita. Yhdysvaltain rahapaja on valmistanut tämän jälkeen keräily- ja sijoitusmarkkinoille erityisesti vuoden 1983 jälkeen monenlaisia eriarvoisia hopearahoja ja monen arvoisia kulta-, platina ja palladiumrahoja, mutta niitä ei ole tarkoitettu yleiseen rahaliikenteeseen ja niiden myyntihinnat ovat olleet selkeästi nimellisarvoja korkeampia.

Maailman kallein käyttöraha eli 20 dollarin kultaraha vuodelta 1933

Aiemmin mainittu kultarahojen kansallistaminen johti erääseen modernin numismatiikan suurimpaan kuriositeettiin. Vaikka Executive Order 6102 annettiin vuoden 1933 huhtikuussa, oli Yhdysvaltojen keskuspankki jatkanut kultarahojen tuotantoa tämän jälkeen lyömällä 445 500 kappaletta Augustus Saint Gaudens:in suunnittelemaa 20 dollarin kultarahaa. Kultarahoja oli lyöty läpi koko pula-ajan, mutta vuosien 1929 – 1932 varsin suuria painoksia ei juurikaan laskettu yleiseen rahaliikenteeseen, vaan ne jäivät tuoreeltaan osaksi kultavarantoa. Näistä kaksi luovutettiin museoitavaksi Smitsonian Institute:en ja loput piti sulattaa.

Kuitenkin näitä vuoden 1933 rahoja varastettiin tuntematon määrä erään Philadelphian rahapajan kassanhoitajan toimesta (hän vaihtoi sulatukseen meneviä vuoden 1933 rahoja tavallisiin 20 dollarin kultarahoihin) ja niitä päätyi philadelphialaisen ”rikostoverin” eli kultaseppä Switt’in välittämänä keräilijöille. Rahat ehtivät kiertää useita vuosia keräilymarkkinoilla, ennen kuin asia tuli salaisen palvelun tietoon ja viralliset tutkimukset aloitettiin vuonna 1944. Ennen tätä oli yksi raha jo matkalla ulkomaille teksasilaisen rahakauppiaan myymänä helmikuun 29. päivä 1944. Vuonna 1944 saatiin rahoja takaisin vapaaehtoisesti 7 kappaletta ja ne tuhottiin. Vuonna 1945 näin kävi kahdeksannelle rahalle. Samana vuonna päästiin sekä rahapajassa toimineen varkaan että välittäjä-kultaseppä Switt’in jäljille. Switt myönsi myöhemmin kuulusteluissa välittäneensä kaikki 9 siihen asti tunnettua kappaletta. Vuonna 1952 tavoitettiin ja tuhottiin kymmenes raha.

Augustus Saint Gaudens’in suunnittelema 20 dollarin (double eagle) kultaraha vuosiluvulla 1933. Rahan paino on 33,44 grammaa, halkaisija 34,0 mm ja kultapitoisuus 900 o/oo. Maailman kauneimmaksikin arvostettu rahatyyppi, jonka ainoa laillinen vuoden 1933 raha myytiin kesällä 2021 huikeaan vajaan 19 miljoonan USD:n hintaan. Kuvassa Smithsonian’in museokokoelman raha.

Koska kullan ja kultarahojen omistuskielto oli voimassa, vaati keskuspankki näitä rahoja takaisin, ja pääosin ne saikin. Kuitenkin jokunen jäi karkuteille, kuten mm. Egyptin kuningas Faroukin omistama kappale. Teknisesti kyseisen rahan omistaminen oli rikos liittovaltiota vastaan, koska ne tulkittiin valtiolta varastetuksi tavaraksi. Pelkkä vihi tämän rahan hallussapidosta USA:n maaperällä johti salaisen palvelun tiukan äkäisten agenttien vierailuun ja rahan takavarikointiin.

Kadonneen rahan oli hankkinut Egyptin kuningas Farouk, joka tunnettiin playboymaisesta elämäntyylistään ja innokkuudestaan monenlaisten arvoesineiden, myös rahojen, keräilyyn. Vuonna 1944 hän osti aiemmin mainitulta teksasilaiselta rahakauppiaalta 1933 kaksoiskotkan ja tiukan laillisesti hänen ministerinsä anoivat U.S. Treasure Department:ilta vientilisenssiä rahalle. Vain päiviä ennen kuin rahapajassa tapahtunut varkaus tuli ilmi myönnettiin lisenssi – lähinnä erehdyksessä. Treasury Department yritti diplomaattisten kanavien kautta anoa rahan palauttamista, mutta toinen maailmansota ja sen seuraamukset viivyttivät asiaa useita vuosia.

Heinäkuun 26. päivä vuonna 1952 kuningas Farouk syrjäytettiin vallankaappauksella ja suuri määrä hänen omaisuuttaan, mukaan lukien kaksoiskotka 1933, pantiin myyntiin Sotheby´s Auction Hall:issa Lontoossa maaliskuun lopulla 1954 järjestettävään huutokauppaan. Yhdysvaltain hallitus anoi rahan palauttamista, mihin Egyptin uusi hallinto ilmaisi suostuvansa. Raha kuitenkin katosi, eikä sitä koskaan enää nähty Egyptissä.

Vuonna 1996 raha ilmaantui liki 40 vuoden jälkeen, kun salaisen palvelun agentit pidättivät brittiläisen rahakauppias Stephen Fentonin ja vuoden 1933 kaksoiskotkan New Yorkin hotelli Waldorf-Astoriaan tehdyssä ratsiassa. Kuulusteluiden jälkeen Fenton myönsi rahan olevan kuningas Faroukin peruja, vaikkei sitä voisi verifioida. Pitkällisen oikeusprosessin jälkeen syytteistä Fentonia vastaan luovuttiin ja vuonna 2001 sovittiin, että rahan omistajuus palautuu Yhdysvaltain hallitukselle ja se voidaan siten laillisesti myydä huutokaupassa kummankin osapuolen saadessa puolet huutokauppatuloksesta. United States Treasury julkaisi asiakirjan, jossa kyseinen 20 dollarin kultaraha vuodelta 1933 laskettiin virallisesti liikkeelle laillisena maksuvälineenä.

Heinäkuun 30. päivä vuonna 2002 tämä vuoden 1933 kaksoiskotka myytiin tuntemattomnalle tarjoajalle Sotheby´s -huutokaupassa New Yorkissa hintaan 6 600 000 US$ + 15 % + 20 US$ rahan laillistamiseksi = 7 590 020 US$. Tehdyn sopimuksen mukaisesti sai Fenton myyntituloista puolet ja liittovaltion hallitus toiset puolet + 20 US$. Ostaja teki ihan kelvollisen sijoituksen, koskapa parikymmentä vuotta myöhemmin raha siis myytiin yli kaksinkertaiseen hintaan.

Case Langbord

Elokuussa 2005 United States Mint ilmoitti kymmenen aiemmin tuntemattoman varastetun vuoden 1933 kaksoiskotka-rahan löytymisestä. Syyskuussa 2004 oli aiemmin mainitun vuonna 1990 kuolleen philadelphialaisen kultaseppä Israel Switt:in (joka oli aikanaan myöntänyt välittäneensä 9 kappaletta kyseistä rahaa) tytär Joan Switt Langbord vapaaehtoisesti luovuttanut hallussaan olleet 10 aiemmin tuntematonta kappaletta Philadelphia Mint:lle aitouden verifioimista varten.

Joan Langbordin mukaan rahat löytyivät ”yllättäen” vuonna 2003 perheen tallelokerosta, jonka Joan kahden lapsenlapsensa kanssa oli porannut auki. Heinäkuussa 2005 United States Mint yhteistyössä Smithsonian Instituten kanssa verifioi rahojen oleva aitoja vuoden 1933 double eagle -rahoja. Liittovaltio takavarikoi rahat ilman mitään korvausta varastettuna tavarana.

Vuoden 1973 loppuun asti voimassa ollut kielto USA:n kansalaisten omistaa kultarahoja oli johtanut kaikkien tavattujen kappaleiden takavarikointiin ja tuhoamiseen, mutta lain kumoamisen jälkeen ei tuhoaminen ollut tarpeen. Vielä nykyäänkään ei silti ole laillista omistaa tätä rahaa lukuun ottamatta em. Faroukin kappaletta, josta tehtiin poikkeusasetuksella laillinen liikkeelle laskettu maksuväline. Muiden rahojen osalta pätee yhä se, ettei niitä ole koskaan laskettu virallisesti liikkeeseen ja ne ovat siten Yhdysvaltain hallituksen omaisuutta ja varastettua tavaraa.

Joan Langbord sukulaisineen oli luonnollisesti tyytymätön Liittovaltion takavarikointipäätökseen ja he ryhtyivät käräjöimään liittovaltiota vastaan saadakseen omistusoikeuden kyseisiin kymmeneen kultarahaan. Näistä Langbordin rahoista käytiin sitkeästi oikeutta ja 20. heinäkuuta 2011 päätti oikeus yksimielisesti rahojen olevan Yhdysvaltain hallituksen omaisuutta, koskapa ne oli alun perin varastettu Philadelphian rahapajasta ja kultaseppä Switt oli saanut ne haltuunsa laittomin keinoin. Päätös vahvistettiin 29. elokuuta 2012. Langbordit yrittivät vuosien ajan kaikin keinoin kumota tämän päätöksen siinä kuitenkaan onnistumatta, joten nämä rahat ovat ja pysyvät liittovaltion huostassa.

Copyright © 2022

Stenvest Oy, Klaus Damstén, Siltatie 3 A 9, 00140 HELSINKI