Jorma J. Imppola
Eräs keräilijöiden mieliä eniten innostaneista rahoista on ilman muuta 50 pennin hopearaha vuodelta 1876. Sen syntytarina on vielä nykyisinkin hämärän peitossa, ja ainoa fakta, mitä tähän rahaan liittyen on varmaa, on se, että se on erittäin harvinainen.
Koska 50 pennin hopearaha vuodelta 1876 on jo reilusti yli 100 vuotta ollut himoittu ja siten kallishintainen keräilykohde, on siitä myös aikojen saatossa esiintynyt erilaisia väärennöksiä ja mukaelmia. Ja joitakin aikoja sitten omallekin kohdalle sattui erästä kokoelmaa arvioidessani kyseinen tapaus. Toki aluksi olin hyvinkin jännittynyt tämän perin harvinaisen rahan tullessa esiin sekalaisesta rahaerästä – olisiko harvinaisuus löytynyt? Vaan eipä ollut, koska rahan lähempi tutkiskelu paljasti asian todellisen luonteen.
Kuten yllä olevasta kuvasta käy selkeästi ilmi, on raha niin arvopuolen kuin tunnuspuolen osalta yksityiskohdiltaan vuosilukua lukuunottamatta identtinen aidon rahan kanssa. Tämä selittyy sillä, että väärenteen valmistaja on käyttänyt aitoa vuoden 1874 rahaa, joka on siis vuosilukua lukuunottamatta täysin identtinen vuoden 1876 50-pennisen kanssa. Vanhempi, eli vuoden 1872 raha poikkeaa tunnuspuolen vaakunakotkan osalta ja uudempi, eli 1889 raha tunnuspuolen rahapajan johtajan kirjaimen osalta vuoden 1876 rahasta, joten niiden käyttäminen ei ole ollut järkevää – varsinkin kun vuoden 1874 50-penninen on hyvin yleinen raha.
Ainoa, ja onneksi varsin selkeä tunnistustekijä, on rahan vuosiluku.
Väärentäjä on ilmeisesti aluksi hionut pois vuoden 1874 rahan vuosiluvun loppuosan, mutta hiomistyön yhteydessä ovat niin PENNIÄ -sanan kirjaimet, numero 7 ja numeron 4 (6) läheinen osa tammenlehväseppelettä kärsineet. Osin hyvin matalaksi hioutuneet kirjaimet on väärentäjä jättänyt silleen, mutta numeroa 7 ja vuosilukua lähinnä oikealla olevaa tammenlehvää on on pitänyt korjailla ja luonnollisesti kokonaan pois hiottu numero 4 on korvattu ilmeisesti metallin pakottamisen avulla kohotettuun metallin pintaan työstetyllä numerolla 6. Ehkä juuri tämän hiontatyön takia menetetystä metallista johtuu se, että raha painaa norminmukaisen 2,54 gramman sijaan vain 2,31 grammaa.
Väärentäjä on valinnut fiksusti aihiokseen jo käytössä kuluneen rahan, mikä myös antaa osviittaa siihen, että väärennöstyö on tapahtunut 1900-luvun puolella. Kuluneessa rahassa ei muutostyö näytä niin brutaalilta kuin se olisi näyttänyt hyväkuntoisessa rahassa – ja ei ole ollenkaan poissuljettua, etteikö hieman ”hämärissä” (niin kuvainnollisesti kuin kirjaimelisestikin) kaupanteko-olosuhteissa tämä mukaeltu väärennös olisi voinut mennä aidosta.